Tuhatkuolevan kirous

Tuhatkuolevan kirous

Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun hurja kapinallissoturi Nubya kiskaisee Paun elämän raiteiltaan, hän löytää itsensä keskeltä ihmeellistä taikomisen maailmaa. Mutta salaisuuksien takana on yhä uusia salaisuuksia, ja välillä on vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Uudet tuttavuudet saavat Paun sydämen pamppailemaan, ja savuntuoksuisissa varjoissa joku rapistelee hiljaa.



Tuhatkuolevan kirous on Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas 2018.

Hämärässä oli niin hankala muistaa, että auringonvaloa oli koskaan ollutkaan, ja kun valo alkoi levitä maisemaan kuin huokoiseen kankaaseen imeytyvä tahra, oli vaikea uskoa, että joskus oli ollut muuta kuin valoa. Muistini oli muutenkin tuntunut tukkoiselta viime päivinä, viime viikkoina, kysyin itseltäni ihmeissäni, oliko se ollut tukossa jo vuosia. Sillä kun muu peitteli meidät hämärään, eikä auringosta näkynyt enää edes tulista sirppiä, minusta tuntui, että jossakin joku kurotti minua kohti, enkä tiennyt kuka tai miksi, enkä voinut muistaa oikeita vastauksia, sillä en muistanut edes oikeita kysymyksiä.

WSOY, 2018.

Kansikuva: Riikka Turkulainen

“Tuhatkuolevan kirous sopii niin nuorille kuin aikuisillekin. Siinä on satumaisuutta ja pehmeyttä, mutta myös voimakkaita teemoja ja mielenkiintoista särmää.”
– Elina Keinänen, Aamulehti.

“…Enoranta tekee tyypillisistäkin käänteistä elävämpiä ja rohkeampia, punoo taiturimaisella kirjoittamisellaan omanlaisensa maailman, jossa taikuus on ruumillista, alastonta ja rajua.”
– Sini Helminen, Siniset helmet -blogi.

“Omalakisen ja vahvaäänisen romaanin henkilökuvaus, juoni ja inhimillisyys tuovat esiin lapsuuden lopun, hyvän ja pahan, ilon ja surun.”
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaiden valintalautakunta.


“Tarkoitus pyhittää keinot, mutta missä kulkee raja? Seurausten kanssa on tultava toimeen, vaikka ne aiheuttaisivatkin ahdistusta. Enoranta kyseenalaistaa kolkon tyylikkäästi yksilön kannalta onnellisen lopun mahdollisuuden.”
– Mari Viertola, Turun Sanomat